Heppaaki vituttaa

Pakkaspäivät vetää hevosen ihan hulluksi. Tai sitten ne vetää ratsastajan liian laiskaksi, mikä aiheuttaa hevoselle pienoisesti ylimääräistä energiaa. Vapaapäivä - töitä - vapaa - töitä - vapaa - töitä -rytmi sai Junon ihan pöljäksi.

Kiltti pikkutamma, joka vielä pari viikkoa sitten toimi hienosti talutusratsastuksessa, oli eilen rehellisesti sanottuna vaarallinen. Kovalla tiellä kipsuteltiin selkä ylhäällä ja pää alhaalla, välistä päätä piti vähän viskoa että hölmö ratsastaja tajuaa Junoa kiukuttavan. Metsätiellä, missä normaalisti saa juosta, vedettiin sitte pukkeja ja hypittiin pystyyn kun en antanut hurjalle ravurille lupaa painella häntä tötteröllä.

Tallin omistaja kertoi, että heillä oli joskus hevonen, joka aina ensimmäisillä kunnon pakkasilla pukitteli ja pöljäili. Sen enempää ei asiasta juteltu, mutta tarkemmin ajateltuna, olisko hevonen voinu mennä vaikka jumiin ja sen takia ratsastaessa protestoinu? Juno ei ainakaan selkää arkonut, olisko vähäinen liikunta ja illalla eväs ajan lähestyminen aiheuttanut kiukuttelua. Mutta mystinen ajatus, että talven ensimmäisillä pakkasella hevonen sekoaisi, kuten tallin omistaja asian esitti.

http://weheartit.com/entry/39299930/via/caramelmint

Huomaa ero! Junolleki vaa party hattu päähän nii eiköhän piristy!

Aina töitä tekevälle löytyy!

Vai menikös se sittenkään niin?

Työttömät ihmiset, suuri riesa, elävät muiden verorahoilla, naureskelevat itsekseen ettei töihin kannata mennä kun näinkin voi elää. Päivät menee puoleen päivään nukkuen, illat kalsarikännejä vetäen. Ja ai että miten hyvä fiilis tulee kun saa huijattua kelalta rahaa! Oikeastaan työttömien päivästä kuluu monta tuntia miettien, minkäs avustuksen sitä nyt saisi keploteltua itselleen – ehkäpä hankkia lapsi, saa oikein luvan kanssa olla kotona ja lapsilisää tulee! Okei nyt meni yli, ei lasta hankita lapsilisän takia, mutta maailmasta löytyy ihmisiä jotka oikeasti ajattelevat näin. Menkää töihin sieltä sossun jonosta!

Aihe on ajankohtainen taas kun oon itse jäämässä työttömäksi. Kotoa on opetettu, että itse on perse hiessä elantonsa ansaittava. Ja niin oon tehnytkin. Olen moneen otteeseen asunut työpaikallani, joten palkka on aina ollut pieni. Mutta mitäs menoja mulla olis ollutkaa, sainhan mä ruoan ja asunnon! Töitä on tehty kellon ympäri. Repomiestä lainaten: herätty kukon kiekumiseen, syöty kukko ja menty töihin. Ja nukkumaan vasta siinä vaiheessa kun uusi kukko on kiekumisikäinen! Nyt on jotain järkeä työajoissa ja käsitystä palkasta, mutta kummasti ei enää löydy töitä. Paitsi kelan maksamana työelämävalmennuksena.

Olen ehtinyt muutaman kuukauden olla työttömänä aikaisemmin syksyllä ja voin sanoa, ettei kukaan täysijärkinen aikuinen halua sellaista elämää. Ja mulla on sentään hevonen joka piti yllä jotain rytmiä päivässä ja mielenkiintoa elämässä. Tuttava piiristäni olen huomannut, että suurimmalla osalla vapaaehtoisesti työttömistä on isompia ongelmia, vaikka joukosta jokunen laiska paska löytyykin. Plus kelaa ei noin vain huijata, seiltä ei saa rehellinenkään ihminen rahaa, vaan nipun täyteltäviä lippu lappusia takaisin aina kun entiset saa palautettua. Päätöksen tekeminen on helvetin hidasta ja kelan luukulla asiointi vaatii muutaman rauhoittavan.

Nykyään työpaikan, edes osa-aikaisen, saanti ei ole itsestään selvää. Monet iäkkäämmistä sukulaisistani kertovat miten he kiersivät tätä kylää ovelta ovelle töitä kysyen, ja kehottavat mua tekemään samoin. Nykyään jos menisin johonkin kauppaan vinkumaan töitä, saisin numeron rekrytointiin ja sieltä käskyn lähettää työhakemus ja CV sähköisesti. Eikä siltikään olisi työn saanti varmaa.

Kun nykyisestä (työelämävalmennus) työpaikastani sanottiin, etteivät joulun ajaksi mua palkkaa, soittelin viikon ajan ahkerana uusia töitä. Yhteen paikkaan halusivat minut haastateltavaksi, ja siitä huolimatta joka paikasta sain kuulla samaa: ”me soitellaan jos tarvitaan tuuraajaa”. Eikä yhtään soittoa ole tullut.

Että hieno homma jos sulla on töitä, kaikilla ei ole! Vaatikaa oikeeta palkkaa tai lähtekää menemään, tiedättehän että te mun kaltaset 24/7 töitä ylläpitoa ja pientä taskurahaa vastaan tekevät nuoret viette työt oikeilta tekijöiltä? Pian pääsen taas iloisin mielin odottelemaan kelan rahoja ja naureskelemaan töissä raataville vatipäille!

Petri Nygård - työtön 

Välillä vituttaa herätä

                       

 Ihana uni jää kesken ja todellisuuden tajuaminen saa masentumaan. Aina unet eivät ole ihania, ja silti vituttaa herätä! Elävänä esimerkkinä kerron mitä tapahtui meidän yksiössä kuluneella viikolla.

 Olin nähnyt himmeitä unia. Ahdistava vanhanaikainen tunnelma (todella vanhanaikainen, talot oli sisäpuoleltakin pelkkää kiveä ja klimppisoppa keitettiin avotulella), johon lisättynä jonkun sortin seikkailu elokuvan tehtävä mikä mun piti suorittaa. Lyhyesti: tiesin että jotain pahaa tapahtuisi, kun sylissäni ollut kissa säikähti ihan täysillä ja ryntäsi pois. Käännyin katsomaan mikä sai kissan paskomaan housuihinsa, mutten nähnyt mitään. Ja sitten tunsin, miten demoni valtasi mut. Unessa harvoin tuntee mitään, joten kihelmöivä, pakottava tunne selkärangassa ja käsivarsissa oli pelottavaa. Kuulin demonin äänen päässä, sanoin sille, etten aio totella sitä ja käskin sitä lähtemään. Demoni lähti, samoin pakottava tunne selkärangasta. Heräsin saman tien, sormenpäät vielä kihelmöivät. Herätin mieheni, selitin hänelle pelottavan uneni JA HÄN SAATANA NUKAHTI KESKEN SELITYKSEN. Sillon vitutti.

Meillä harvoin nukutaan tv kiinni. Mieheni saattaa heräillä miljoona kertaa yössä, eikä aina saa unta, vaikka ottaa unilääkkeen… Eli tv toimii yövalona, plus ainahan se laitettaisiin päälle jos ei uni heti tulisi. Arvatkaa mihin vituttaa herätä! Älypään kuvakisan pling-pling-pling-aika-loppuu –piipitykseen!

Top vitoseen kuuluu myös se kun rakas herättää yöllä joutavan asian takia, nukahtaa itse viidessä minuutissa uudelleen, ja itse jää puoleksi tunniksi pyörimään ja katselemaan taksin uusintoja tai muuta yhtä hauskaa.

Monesti kotona kissat ovat herättäneet rapaamalla huoneeni ovea. Ehkä pitäisi olla kiitollinen, että kissat herättää halutessaan ulos, eivätkä käy laukkuun kusella, mutta vituttaa se ny silti!!
   Anopilla koiravahtina olo on parisuhdetta koetteleva juttu. Miksi mies ei käyttänyt koiria pihalla kun oli päivän kotona ja minä töissä? Miksi ne koirat ei tule pihalle, vaan mieluummin kuseksivat keittiön tuolin jalkaa vasten? Miksei ne yöllä voi jumalauta olla hiljaa?!  Ja miksei tuo parempi puolisko tee koirien yölliselle murinalle ja vikinälle mitään, miksi aina mun pitää nousta?

Kysymykset jatkuu: miksei osaa mennä ajoissa nukkumaan? Miksi vapaa-aamuina ei saa nukuttua kahdeksaa pitempään? Silloin vasta vituttaakin herätä!! Ja erittäin lahjakasta riimittelijää Petri Nygårdia lainaten miksi ”yksin ei saa unta ja kaksin ei malta nukkua”?

Peiton alta postattua

Tänään ollaan oltu hypersosiaalisia. Töiden jälkeen juoksenneltu mummolla ja kahdella ystäväpariskunnalla kahvilla (miksi, miksi piti lupautua ja yrittää tehdä monta asiaa töiden jälkeen, vaikka mieluiten olisi ihan rauhassa?). Ja tietty ratsatus sekä hevosen hoito päälle. Mutta nyt  semi rentoo musiikkia sekä

http://pinterest.com/pin/249809110552404023/

Epäonnistuneet lämppäri ravurit ja niiden idiootit omistajat

Lämminveriset ravurit ovat hulluja, sehän on selvä. Eikä ne sovi lasten ratsuiksi. Säikkyy kaikkea, käyttäytyvät huonosti ja kuumuvat heti kun selkään pääsee – jos pääsee.

Meitsin pöni on –O6 syntynyt lämminverinen ravuri tamma Juno. Tätä pirulaista olen hoitanut koko sen eliniän. Söpönä pikkuvarsana se juoksenteli vapaana emänsä perässä laitumelta karsinaan, ensimmäiset pesut, lastaukset, kengitykset, ohjasajo, kärryt perään… Monia ekoja kertoja joissa olen saanut olla mukana.

Ensimmäinen kerta kärryt perässä oli pelkkää pukittelua ja pomppimista. Kun käynnissä kärryn vetäminen tuli tutuksi, piti alkaa vittuilemaan ravaamisesta.  Kerran neiti säikähti, lähti raviin, pian huomasi ”ai perhana minähän ravaan!” ja alkoi pukitella.

Juno ei koskaan hiffannut miksi pitäisi juosta porukan ensimmäisenä, joten ravurin ura tyssäsi ennen kuin ehti alkaa. Jokunen opetus- ja koelähtö sillä mentiin, koelähdöt tuloksetta. Iän myötä on järkeä tullut päähän, enää ei tarvitse räjähtää joka kerta kun jossain rapisee. Kiltti ja kaunis, suvukas (I: Silver Game, EI: Speedy G.B.) , vielä siitä saisi siitoshevosen. Hyvä rakenne (II+ palkinto näyttelyssä) ja suorat jalat aina vain plussaa.

  Ravitallin isäntä ei siis halunnut tammaa kuoppaan pistää tallin pidon loppuessa, mutta eipä menestymätön lämppäri kaupaksi mene. Kenellekään muulle isäntä ei olisi hevostaan ilmaiseksi antanut, mutta ehkäpä kuuden vuoden ahkera talliorjana olo palkittiin ilmaisella hevosella. Juno lähti mun mukaan kesätyöpaikkaani Siikalatvaan.

Ratsuksi opettelu oli samanlaista mitä kärryille opettelu – pomppu, pomppu, loikka, loikka, hyppy, hyppy, hyppy. 

 Olin ehtinyt olla 9kk western  tallilla tallimestarina ja oppinut jonkun verran maastakäsittely juttuja. En halunnut hevosta joka taluttaessa juoksee ohi, harjatessa talloo ”vahingossa” varpaille, enkä suostunut siihen että ravitallin isäntä olisi pitänyt Junosta kiinni kun nousen selkään. Onhan mun sinne yksinkin päästävä!

 

Ensimmäisiä kertoja selässä - mutta minen suostu tippumaa!

 Kaikki asiat opeteltiin hitaasti ja unohdettiin nopeasti, kerrattiin kymmenesti ja hermostuttiin monesti. Mutta nyt syksyllä mulla on toimiva maastoratsu (koulu Helppo Ö, esteet mitä vittua). En osaa pelätä autoja, rekkoja ja traktoreita, joten Junokaan ei niitä pelkää. Pelottavampia on ne kuuluisat punaiset postilaatikot ja muut poneja syöviä hirviöitä sisältävät kulmat ja kapistukset.

18.11. olin hullulla lämppärilläni pitämässä lapsille talutusratsastusta Nilsiän Tokmannin joulun avajaisissa. Niin moni tuttu dissasi meitä, suositteli ottamaan toisen hevosen - IN THEIR FACE! Ihan kaikki ei yli 165-senttisen hevosen selkään uskaltanut, mutta pieniäkin asiakkaita heitettiin lempeän tammani selkään, ja Juno käyttäytyi mallikkaasti!

 

Lyhyesti: yleistäminen on perseestä. Lämppäreistä (kuten kaikista muistakin hevosista) on moneksi, kunhan niitä on opettamassa ihminen, joka osaa olla järjestelmällinen ja johdonmukainen. Ja toiseksi: ”look at my horse, my horse is amazing…” ja jokainen jatkakoon laulua päässään.

Lahjapapereista myöhemmin sätkän käärin

Joulu tulee kauppoihin joka vuosi aikaisemmin, minkä on huomannut varsinkin nyt kun itse työskentelee kaupassa. Lokakuussa tuli ensimmäiset jouluvalot ja –karkit. Marraskuussa rullakoista purettavia jouluvaloja ja karkkeja on jo ihan liikaa. Ja mihinkäs helvettiin tungetaan joulukortit, kuusen koristeet palloista nauhoihin, turhat koriste-esine tontut ja kaikenmaailman (LED, ennen oli ennen ja nyt on LED!!) kynttilät ja lyhdyt. Hyllyt ovat tupaten täynnä ja silti uusia tuotteita tulee! Joo joo, nythän ne hiekkaämpärit ja aurinkorasvat kerätään pois, eikä Simo-setä tarvitse enää puutarhaletkuja.

Tein siis osuuteni kunnon kansalaisena ja kulutin rahani valoverkkoon, jouluiseen pöytäliinaan, jouluverhoihin (hyvä on, anoppihan ne verhot osti!) sekä tusinaan kynttilöitä, joita mieheni polttaa ahkerammin mitä minä. Kerrankin olin hyvissä ajoin valmiina vastaan ottamaan joulun, sillä meillä kyntteliköt ynnä muut pakolliset laitettiin heti marraskuun alussa. Duracell pupun lailla ahkeroin tallilta tulon jälkeen ja sain teippailtua valosarjat mieleiseeni paikkaan, sekä aseteltua kynttilät nätisti. Impilinna on valaistu! Ja vieressä hävettävän suttuinen kuva siitä paholaisen valoverkosta, johon totta kai sotkeutui useammasti kuin osaa laskea, aiheutti huutoa ja kiroilua, ja ihanan jouluisen mielen.

Niin monesti kuulee puhuttavan joulustressistä. Mielelläänhän sitä koristeita laittaa? Ja jouluruoat saa nykyään niin helposti: osta valmistortut ja luumuhillot, polta tortut, heitä typerää miestä hillolla (hänenhän tehtävänä oli vahtia torttuja sinun ihmetellessäsi sopiiko punainen pöytäliina hävyttömästi hymyilevän joulupukki –tabletin kanssa). Piparkakkutalo romahtaa kuitenkin – älä edes yritä! Kinkkua saa kotoa, puolison kotoa, mummolta, ukilta, serkulta, koiran kulhosta ja vielä uudestaan äidiltä. Riisipuuroa neuvon välttämään, joku vielä tukehtuu manteliin. Kaikki Saarioisen lanttulaatikot saa kaupasta – äitien tekemiähän ne ovat. 

Turha potea huonoa omatuntoa siitä ettei askartele kaikkea itse. Tai jos kova morkkis iskee niin ainahan voi leikellä lumihiutaleita ikkunaan! Joulukorttien askartelusta en viitsi edes aloittaa, nehän heitetään heti menemään (eikä aina edes paperinkeräykseen, shame on you!). Ei Anna-Unelman nuoruuden naapuri edes muista saiko hän Anna-Unelman kortin tänä vuonna vaiko eikö.

                        Innolla jo odottelen että pääsen juomaan glögikossua!

Perhanan vaikea blogata

Nykyään kaikilla röllimetsän koirillakin on oma blogi, johon tosi uniikisti postaillaan kuvia iltapalaksi askarrelluista lämpimistä voileivistä, välistä ihan onnistuneista vaate ostoksista (mutta yleensä juuri niistä henkkamaukka-seppälän tusina tuotteista yhdistettynä glitterin koruun) sekä siitä, millainen keli on pihalla. Onko ihmisillä tylsää vai haluaako kaikki mukaan ilmiöön? Koska kaikilla ei voi olla palava halu kirjoittaa ja julkaista ajatuksiaan. Senhän huomaa jo blogien laadusta ja siitä, miten paljon niihin panostetaan (”otinpa kuva siitä mitä laitoin tänään päälle! Pusi pusi rakkaat”).

 Itse olen monta vuotta harkinnut blogin aloittamista (tarkemmin mitä hevosen ostamista ja muuttoa vieraalle paikkakunnalle rakkauden perässä). Jaksaako sitä pitää ja päivittää? Riittääkö taidot erottumaan joukosta, askarrella ja koodata ulkoasuja? Ja ennen kaikkea: mitä sanottavaa mulla on?

 Olen pian kaksikymppinen naisen alku. Opiskelut suoritettuina ja vakitöiden etsintä käynnissä. Täysi-ikäisyyden mukanaan tuoma villi biletys on vaihtunut rentoon baaritteluun. Aikaisemmasta sekavasta ajasta voisi saada  jutun juurta vieläkin. Ensimmäinen kunnollinen parisuhde eteni vauhdilla ja muutimme yhteen alle kahden kuukauden seurustelun jälkeen. Nykyään neljän yhteisen kuukauden jälkeen yllätyksiä satelee arjesta ja saman katon alla asumisesta. Sekä tietysti päiviäni piristää ensimmäinen oma hevoseni, jonka hankin viime kesänä. Nuori lämminverinen ravuri, kipakka tamma, projektini ravurista ratsuksi.

Elämässäni tapahtuu paljon, silti ei ole mitään sanottavaa, mutta halu kirjoittaa ja yrittää saada elämästäni edes etäisesti mielenkiintoisen kuuloista. Jospa ne jotain viihdyttäisi, toisia vituttaisivat niinkin paljon, että vaivautuisivat kommentoimaan, tai ainakin avaisivat tutuille uuden väylän kytätä. Netti keskustelupalstoineen on höyrypäiden kokoontumispaikka ja ehkäpä haluan avata ajatuksiani tänne blogiin.

 Katsotaan mihin se elämä vie mut ja meitsin epätäydellisen pönin.