Lämminveriset ravurit ovat hulluja, sehän on selvä. Eikä ne
sovi lasten ratsuiksi. Säikkyy kaikkea, käyttäytyvät huonosti ja kuumuvat heti
kun selkään pääsee – jos pääsee.
Meitsin pöni on –O6 syntynyt lämminverinen ravuri tamma Juno.
Tätä pirulaista olen hoitanut koko sen eliniän. Söpönä pikkuvarsana se
juoksenteli vapaana emänsä perässä laitumelta karsinaan, ensimmäiset pesut,
lastaukset, kengitykset, ohjasajo, kärryt perään… Monia ekoja kertoja joissa
olen saanut olla mukana.
Ensimmäinen kerta kärryt perässä oli pelkkää pukittelua ja
pomppimista. Kun käynnissä kärryn vetäminen tuli tutuksi, piti alkaa
vittuilemaan ravaamisesta. Kerran neiti
säikähti, lähti raviin, pian huomasi ”ai perhana minähän ravaan!” ja alkoi
pukitella.
Juno ei koskaan hiffannut miksi pitäisi juosta porukan
ensimmäisenä, joten ravurin ura tyssäsi ennen kuin ehti alkaa. Jokunen opetus-
ja koelähtö sillä mentiin, koelähdöt tuloksetta. Iän myötä on järkeä tullut
päähän, enää ei tarvitse räjähtää joka kerta kun jossain rapisee. Kiltti ja
kaunis, suvukas (I: Silver Game, EI: Speedy G.B.) , vielä siitä saisi
siitoshevosen. Hyvä rakenne (II+ palkinto näyttelyssä) ja suorat jalat aina
vain plussaa.
Ravitallin isäntä ei siis halunnut tammaa kuoppaan pistää tallin
pidon loppuessa, mutta eipä menestymätön lämppäri kaupaksi mene. Kenellekään
muulle isäntä ei olisi hevostaan ilmaiseksi antanut, mutta ehkäpä kuuden vuoden
ahkera talliorjana olo palkittiin ilmaisella hevosella. Juno lähti mun mukaan
kesätyöpaikkaani Siikalatvaan.
Ratsuksi opettelu oli samanlaista mitä kärryille opettelu –
pomppu, pomppu, loikka, loikka, hyppy, hyppy, hyppy.
Olin ehtinyt olla 9kk
western tallilla tallimestarina ja
oppinut jonkun verran maastakäsittely juttuja. En halunnut hevosta joka
taluttaessa juoksee ohi, harjatessa talloo ”vahingossa” varpaille, enkä
suostunut siihen että ravitallin isäntä olisi pitänyt Junosta kiinni kun nousen
selkään. Onhan mun sinne yksinkin päästävä!
 |
| Ensimmäisiä kertoja selässä - mutta minen suostu tippumaa! |
Kaikki asiat opeteltiin hitaasti ja unohdettiin nopeasti,
kerrattiin kymmenesti ja hermostuttiin monesti. Mutta nyt syksyllä mulla on
toimiva maastoratsu (koulu Helppo Ö, esteet mitä vittua). En osaa pelätä
autoja, rekkoja ja traktoreita, joten Junokaan ei niitä pelkää. Pelottavampia
on ne kuuluisat punaiset postilaatikot ja muut poneja syöviä hirviöitä
sisältävät kulmat ja kapistukset.
18.11. olin hullulla lämppärilläni pitämässä lapsille
talutusratsastusta Nilsiän Tokmannin joulun avajaisissa. Niin moni tuttu dissasi meitä, suositteli ottamaan toisen hevosen - IN THEIR FACE! Ihan kaikki ei yli
165-senttisen hevosen selkään uskaltanut, mutta pieniäkin asiakkaita heitettiin
lempeän tammani selkään, ja Juno käyttäytyi mallikkaasti!
Lyhyesti: yleistäminen on perseestä. Lämppäreistä (kuten
kaikista muistakin hevosista) on moneksi, kunhan niitä on opettamassa ihminen,
joka osaa olla järjestelmällinen ja johdonmukainen. Ja toiseksi: ”look at my
horse, my horse is amazing…” ja jokainen jatkakoon laulua päässään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti