Perhanan vaikea blogata

Nykyään kaikilla röllimetsän koirillakin on oma blogi, johon tosi uniikisti postaillaan kuvia iltapalaksi askarrelluista lämpimistä voileivistä, välistä ihan onnistuneista vaate ostoksista (mutta yleensä juuri niistä henkkamaukka-seppälän tusina tuotteista yhdistettynä glitterin koruun) sekä siitä, millainen keli on pihalla. Onko ihmisillä tylsää vai haluaako kaikki mukaan ilmiöön? Koska kaikilla ei voi olla palava halu kirjoittaa ja julkaista ajatuksiaan. Senhän huomaa jo blogien laadusta ja siitä, miten paljon niihin panostetaan (”otinpa kuva siitä mitä laitoin tänään päälle! Pusi pusi rakkaat”).

 Itse olen monta vuotta harkinnut blogin aloittamista (tarkemmin mitä hevosen ostamista ja muuttoa vieraalle paikkakunnalle rakkauden perässä). Jaksaako sitä pitää ja päivittää? Riittääkö taidot erottumaan joukosta, askarrella ja koodata ulkoasuja? Ja ennen kaikkea: mitä sanottavaa mulla on?

 Olen pian kaksikymppinen naisen alku. Opiskelut suoritettuina ja vakitöiden etsintä käynnissä. Täysi-ikäisyyden mukanaan tuoma villi biletys on vaihtunut rentoon baaritteluun. Aikaisemmasta sekavasta ajasta voisi saada  jutun juurta vieläkin. Ensimmäinen kunnollinen parisuhde eteni vauhdilla ja muutimme yhteen alle kahden kuukauden seurustelun jälkeen. Nykyään neljän yhteisen kuukauden jälkeen yllätyksiä satelee arjesta ja saman katon alla asumisesta. Sekä tietysti päiviäni piristää ensimmäinen oma hevoseni, jonka hankin viime kesänä. Nuori lämminverinen ravuri, kipakka tamma, projektini ravurista ratsuksi.

Elämässäni tapahtuu paljon, silti ei ole mitään sanottavaa, mutta halu kirjoittaa ja yrittää saada elämästäni edes etäisesti mielenkiintoisen kuuloista. Jospa ne jotain viihdyttäisi, toisia vituttaisivat niinkin paljon, että vaivautuisivat kommentoimaan, tai ainakin avaisivat tutuille uuden väylän kytätä. Netti keskustelupalstoineen on höyrypäiden kokoontumispaikka ja ehkäpä haluan avata ajatuksiani tänne blogiin.

 Katsotaan mihin se elämä vie mut ja meitsin epätäydellisen pönin.