Tämä lasi.

Jokaisen kaveripiiristä löytyy kyseiset tyypit. Enkä välttämättä tarkoita kapinallista, jeesusta ja aborginaalia, vaan ihmisiä jotka ajattelevat kuten tyypit kuvassa.

Kaikilla on neiti päivänsäde aurinko perse, jonka facebook päivitykset raastavat hermoja. ”Vähän on hieno keli! Lumi sataa maahan niin kauniisti  ja tää jäätävä pakkanen saa ikkunaan kuuran kukkia!”, ”Voi mun kulta on maailman söpöin!”, ”Tosi reipas olo näin 8 km juoksu lenkin jälkee, pian saunaa rentoutuu!” Tosielämässä tyyppi ei välttämättä ole näin aurinkoinen.

Vastapainoksi löytyy tyyppi, jonka lasi on aina puolityhjä, kynsi katkesi ja koirakin pakkasi laukkunsa ja muutti naapuriin. Välistä sitä ihmettelee, miksi joutuu olosuhteiden pakosta viettämään kyseisen tyypin kanssa aikaa koulussa, töissä tai kaupan kassa jonossa sillä hänellä harvoin on hyvät jutut. Hän voi myös samalla olla tuttuvapiiristi kriitikko.

Onneksi on myös vähintään yksi blondi, jonka ajatuksen juoksu piristää kaikkien päivää. Voiko ruoasta tähteeksi jääneet kanan pojat vetää vessan pytystä alas? Missä kahvi kasvaa? Eikös valtameret ole suolaisia valaiden sperman takia?

Valitusvirren kuunteleminen vahingoittaa aivojasi!

IL: Valitusvirren kuunteleminen vahingoittaa aivojasi

Vaikka lehden juttu on vanha, aihe on aina ajankohtainen ja valittajat ovat loppumaton luonnonvara. 

Otsikko kertoo jo kaiken. Tämänhän olisi ihan maalaisjärjellä voinut kuvitella, mutta hieno homma, että joku fiksu jossain on katsellut aivoja ja todennut valituksen vaikuttavan hippokampukseen. Jutun mukaan vinkujien kuuntelu vaikuttaa ongelmanratkaisukykyyn. Onkohan vinkujat itse jo peruuttamattomasti turmeltuneita, sillä usein he eivät meinaakaan tehdä vinkumisen aiheellensa mitään?

Varmasti kaikki tuntevat yhden (tai pahimmassa tapauksessa kymmenen) ihmistä, joiden seura ei heidän hankalan kitisijä-kiukku-peppu –luonteensa takia kiinnosta. En ole jostain kumman syystä pysynyt heidän kanssaan väleissä, mutta esimerkiksi amiksessa heitä oli vain pakko sietää. Hevosalan amiksessa kitisijöiden top vitoseen kuului aikaiset aamut tallilla ja vaikeus herätä, tyhmät kelit, tyhmät luokkalaiset, tyhmät hevoset ja kipeytyvät paikat rankassa ruumiillisessa työssä. Ongelman saa myös rahasta, asuntola elämästä ja hevosista nyt yleensäkin (ratsupellet vs ravi-ihmiset, miten Sirkka-Anelma ruokkii ja liikuttaa omaa hevostansa, onko Ruskolla liikaa loimia…).

On asioita joihin itse ei voi vaikuttaa (Sirkka-Anelma saa syöttää sille kaakillensa peacemakeria, vaikka hevosen vatsa ei erityisemmin herkkä olisikaan ja vallan hyvin pärjäisi tavallisella kauralla) ja on asioita joihin voi. Mikä helvetti siinä on ettei lihava ihminen vinkumisensa sijasta aloittaisi liikunta harrastusta tai paleleva lissu pistä sitä takkiaan kiinni? Onko siitä kipeästä selästä pakko sanoa miljoona kertaa? Mene lääkärille, mä voin korkeintaan leipoo sua turpaan niin että on joku muu paikka kipeänä, en osaa määrätä lääkkeitä ja hoitoa.

Mulla on kaveri, jolla on ollut ja on edelleen ihan oikeita ongelmia. Tuntuu ettei hänen elämäänsä kuulu muuta kuin paskaa ja valituksen aihetta. Samoista asioista ei vain jaksa kuulla kymmentä kertaa tunnin sisällä  ja sopivissa väleissä äännellä myötätuntoisesti. Joskus yritin jotain ratkaisua pienempiin ongelmiin ehdotella, ne otettiin ajatuksen tasolla vastaan, mutta mitään ei tehty.

Jotkut tuntuvat olevan ihan elämäntapa valittajia. Ehkä ne ei itse huomaa olevansa rasittavia? Haluaako ihmiset vaan huomiota? Varmaan jonkun verran. Mä oletan, että jos kerron miehelleni pääni olevan kipeä, saisin ehkä myötätuntoisen katseen ja buranan. Kaverillekin asiasta saattaa mainita, mutta se jatkuva samasta asiasta viniseminen…! Jaettu suru on puoli surua, mutta jaettu kitinä vain lisää vitutusta.

Mitä näille vikisijöille pitäisi sitten tehdä? Sanoa että häivypä siitä tai saat jotain oikeeta vinkumisen aihetta? Huomauttaa joka kerta kun jutut menee valittamisen puolelle ja sitä kautta yrittää pitää valitus minimissä? Mitäs jos perustetaan kitisijöille oma valtio minne heidät karkottaa? Ovathan he haitaksi muille!

Tuttua ja turvallista

Tänään taas laiskapaskat mietti pitsan tilausta. Onhan se ihan hirveää viidessä minuutissa itse pyöräyttää pohja ja läimiä haluamansa täytteet päälle, mukavampaahan se on siellä pitseriassa odotella. Puhumattakaan kokkailun jälkeisestä tiskistä. Voisihan sitä jotain terveellisempääkin syödä, mutta edelleenkään emme jaksa nähdä tänään vaivaa ruokamme eteen, tilaamme siis pitsan.

Laiskoilla ihmisillä ongelmia riittää. Kaikki alkaa siitä, mistä pitsa pitäisi tilata. Parempi paikka kylän toisella puolella voi olla jo kiinni, nettisivuilla ei näy aukioloaikoja. Lähempänä olevan taas tiedämme olevan kymmeneen asti auki. Sieltä on pitsat niin usein haettu, että se tavallinen numero viisi on ensimmäisenä mielessä. Numero viisi sisältää kinkkua, ananasta ja aurajuustoa, kuten meidän omatekoiset pitsammekin. Mieheni sai villin idean kokeilla jotain uutta.

Tästä ajatuksesta seuraa erimielisyyttä. Kaikissa muissa pitsoissa on jotain mistä en tykkää (pepperoni – liian tulista, tonnikala – pahaa, oliivit – yäk, katkaravut – niljakkaita, persikkaa – eihän se edes kuulu pitsaan…). Mieheni ehdottaa pitsaa, johon saa itse valita neljä täytettä. Mitä minä haluan? Kinkkua, ananasta, aurajuustoa! Neljäs voi olla vaikka ekstra aurajuusto!

Kyllähän sitä voisi kokeilla joskus jotain uutta, mistä sitä muuten tietää tykkääkö? Uuden kokeileminen voi myös olla niin paha pettymys, että parempi pelata varman päälle ja ottaa sitä mistä jo tietää tykkäävänsä. Tässähän ei tietysti pääse yllättymään positiivisestikaan. Pelkään myös olevani tylsä. Ei ajatella pelkästään pitsan tilaamista (tai hampurilaisen, tilaan aina Hesen kanahampurilaisen sinihomejuustokastikkeella) vaan myös lenkkeillessä itsekseni tai hevosella, minulla on tietyt reitit. Tyylini on aina ollut niin vaatteitten kuin hiusten suhteen samanlainen, enkä ole paremmasta edes haaveillut. 

Taidan silti olla liian vastahakoinen muutoksille, että puolustelen tuttuja ja turvallisia valintojani sanomalla eihän sitä hyvää kannata vaihtaa! Tämä päivä olkoon poikkeus, mieheni lähti pitsan hakuun ja sanoi keksivänsä matkalla jotain kivaa. Luotan silti, että saan edes aurajuustoa pitsaani.

Täydellinen nainen etsii täydellistä miestä

Pitänee tunnustaa että valitettavasti tuhlaan monta tuntia (vapaa) päivästä demittämiseen. Onhan se koukuttavaa yrittää bongata trollit, lukea ”kisuni on ihuna, sen viikset on maidossa” –viestejä, sekä välistä seurata ankaria tappeluja kahden tai useamman käyttäjän vittuillessa toisilleen.

Viime päivien kuumin aihe suhde osiossa on ollut täydelliset demittäjät, joilla on kaikkea, jotka ovat kauniita ja joiden miehet on komeita ja erittäin hyvin palkattuja. Ja näitä täydellisyyksiähän löytyy kuluneen sanonnan mukaan kolmetoista tusinasta.

Toisaalta kaikki demittäjät ovat myöskin huonolla itsetunnolla varustettuja typeriä lehmiä. Miehet kun huorittelevat heitä, paiskovat pitkin seiniä, pettävät ja valehtelevat, tai muuten vain ovat alkoholisoituneita elämäntapaluusereita, ja silti täydelliset demittäjät eivät näytä ukolle ovea, vaan sen sijaan tekevät miehen tempuista viisi keskustelua viikossa.

http://weheartit.com/entry/46770283/via/killjoydude

 Minkälainen on täydellinen nainen ja millainen miehen sitten pitäisi olla? Onko sitä miestä pakko olla jos kaikki kerta ovat jossain määrin epätäydellisiä? Voiko sinkkuna edes olla onnellinen vai yrittävätkö katkerat sinkut kusettaa?  Ja jos vaihtamalla ei parane, pitääkö sitten tyytyä siihen minkä saa, vaikka ”varmasti saisi ja ansaitsisi paremmankin”?

En ole mikään tutkija tai asiantuntija, tämä on vain oma mielipiteeni (joka totta kai on omassa Lillelandiassani se ainut oikea mielipide).

Täydellisellä naisella on barbin vartalo isommilla tisseillä. Suomalainen Elovena tyttökin kadehtii täydellisen naisen paksuja, pitkiä hiuksia. Hiusten värillä ei ole väliä, kunhan se on blondi. Täydellinen nainen opiskelee, käy töissä ja salilla, harrastaa kaikkea muutakin kirjallisuudesta balettiin, hoitaa kotia ja pitää miehensä kurissa. Täydellisellä naisella on oma auto, asunto, läppäri, iPhone, iPad ja tehosekoitin, joista kaikista hän on itse maksanut.

Täydellinen nainen etsii täydellistä miestä. Hän on komea, empaattinen, romanttinen, sosiaalinen, mutta silti kotona viihtyvä, hyvä kuuntelija, osaa yllättää ja olla spontaani, kohtelee täydellistä naistaan täydellisen hellästi ja kunnioittavasti, olematta silti tossukka. Hänellä on omia mielipiteitä, omat harrastuksensa, mutta aina aikaa naisellensa. Hän ei siis ole yllä mainittu alkoholisti-naisten hakkaaja- elämäntapaluuseri – huonokäytöksinen - laiskapaska, vaan ahkera uraohjus (jolla edelleen on aina aikaa ja varsinkin rahaa naisellensa).

Sinkkuna ei voi olla onnellinen, ihminen tarvitsee kumppanin. Paitsi silloin kun kyseinen täydellinen nainen on saanut tarpeeksensa siitä hyypiö poikaystävästään, jolloin totta kai on ok olla sinkku. Hirmu hauskaa tanssia jalat rakoilla baareissa, oksennella kännissä, soitella ystävänsä läpi josko jollain olisi aikaa viettää iltaa tai käydä lounaalla ja shoppailemassa täydellisen naisen kanssa (eikä ole! Heillä on jokaisella oma kultahöppänä jonka kainalossa viettää iltaa).

http://weheartit.com/entry/49570785/via/memoriesmay16th

 

Naisen paras ystävä. Ehkä kolmijalkaisen ystävämme, miehen, jälkeen?                                  

Itse olen epätäydellinen nainen, joten olen varmaan helvetin onneton.

Asunnostamme maksaa mieheni, minä taas maksan ruuat. Läppäri sentään on ostettu säästötilini rahoilla, koska äitini oli kaikessa viisaudessaan laittanut lapsilisäni omalle säästötililleni ollessani alaikäinen. Puhelimeni oli uusinta uutta joskus neljä vuotta sitten. Hevoseni varusteineen taas sain ilmaiseksi kuuden vuoden talliorjana olosta tallin isännän lopettaessa toiminnan. Vanhempani maksoivat puolet hevosen kuljetuskustannuksista toiselle paikkakunnalle. Autoni, sininen salama, on äitini nimissä. Minä luuseri maksan vain bensat. Olen painoindeksin mukaan lievästi ylipainoinen, eikä kuppikokoni siltikään ole 85DD. Silmäni on nätit, mutta silmälasit laskevat kauneus pisteitä puolella. Yritän kovasti olla ahkera, mutta töitä ja rahaa ei noin vain tipahda nenän eteen. 

Miehenikin on epätäydellinen, juurikin juoppo, masentunut, pelokas paniikkihäiriöinen työkyvyttömyyseläkkeellä oleva köyhä pikavippikierre kusipää. Silti niitä huonoja päiviä kestää koska on jo rakastunut kyseiseen paskiaiseen. Onhan hän erittäin luotettava ja hyväkäytöksinen minua ja sukulaisiani kohtaan. Haluaa hemmotella minua, siivoaa ja tiskaa välillä myös oma-aloitteisesti, sekä tuo ben&jerry –jäätelöä sekä kukkia yllärinä kauppareissuilta. Miinusta ei myöskään ole se, että hän rakastaa minua, hänellä on samanlainen huumorintaju ja viihdymme iltoja sängyssä leffoja katsellen.

Ne joilla on muka kaikki hyvin, kusettavat. Mies jota rakastaa hänen kaikista vioistaan huolimatta, ja jolta saa vastarakkautta, kannattaa pitää kuvioissa. Väkivalta ja luottamuksen jatkuva pettäminen on sellaisia asioita, joista miehelle voi näyttää ovea, mutta se että mies käy viikonloppuisin baarissa poikien kanssa (sen sijaan että istuisi kuudetta iltaa putkeen täydellisen tyttöystävänsä kanssa sohvalla) on loppupeleissä ok, mikäli hän on siellä kiltisti. Jos toista rakastaa, hänelle varmasti löytää aikaa, eikä enää kiinnosta niin pirusti vetää viikonlopun ryyppyputkia.

Laiskapaska lusmuilee

Teenhän minä asioita, mutta mistään ei ole mitään kerrottavaa. Facebookissakin olen epäaktivoitunut ja turhat ”täällä on kivaa … missä olen?” –päivitykset ovat jääneet pois. Hyvä että edes uuden hoito pupusen kuvan jaksoin faceen ladata.

Tuntuu myös etten pidä vanhoihin kavereihini yhteyttä niin paljon kuin haluaisin. Maailman paskimpana tekosyynä ”mitäs jos ne on töissä, harrastuksissa, lapsella itkupotkuraivari päällä ja soitan huonoon aikaan ja uliuli”. Ei sillä, niiden kavereiden kanssa joita nykyään näen eniten, istutaan harva se ilta yhdessä, mutta silloinkin on siinä ja siinä osallistunko jutteluun innokkaasti.  Olenko oikeasti näin laiska? Haluan olla kavereideni kanssa tekemisissä ja olen kiinnostunut heidän kuulumisistaan, mutta välillä saan ihan päättää että NYT minä soitan! Ja silloinkin luultavasti laitan vain viestiä…

Minulla on pieni kummityttö, jonka syntyessä haaveilin lähetteleväni hänelle kivoja kortteja, hassuja kirjeitä, pieniä tarroja… Olenko yhtäkään korttia lähettänyt? En. Sehän on alle vuoden ikäinen, eihän niitä nyt vielä hyödytä kirjoitella. Kummityttöni vanhemmat, hyvät ystäväni, voisivat kyllä arvostaa korttia, mutta näää… Ensin pitää löytää se kiva kortti (tai vielä parempaa, askarrella se!), ostaa postimerkki, jonka aina unohtaa vaikka vielä kauppaan mennessä sen muistaisikin, sekä kaikista pahimpana postittaa koko systeemi. Hätäillä oliko osoite oikein, laitoinko edes nimeni korttiin ja lopulta katua koko kortin lähetystä, olihan siinä jotain noloa muka hauskaa tekstiä.

Siinäpä olisi mulle hyvä uuden vuoden lupaus (mikäli sellaisia harrastaisin), että joka viikko lähettäisin jollekin kaverille kortin. Sekä soittaisin HETI kaverille, jonka kanssa vähääkään tekee mieli jutella. Eikä varmasti olisi muillekaan ihmisille tällainen diili haitaksi. Vaihdettaisiin fb statusten stalkkaaminen oikeaan kuulumisten kyselyyn.